Kun talvella intoilin Merkityskirjojen ideasta suurella luottamuksella kirjailijaystävälleni Johannalle, hän kirjoitti minulle eräässä pitkän viestiketjun käänteessä näin:
”Unohdin sanoa tärkeän asian: en yhtään kyseenalaista ammattitaitoasi kirjoittajana ja itsekin toisten tekstien toimittajana, mutta kaikki tuntemani itse kustantajana tai kustannustoimittajana työskentelevät ihmiset käyttävät oman firman ulkopuolisia toimittajia omissa kirjoitushankkeissaan. Se parantaa tekstiä, sille ei mahda mitään.”
Olin jo ennen tätä viestinvaihtoa itsekin pohtinut (hiukan kauhuissani) kirjan tekoa itsenäisesti juuri tältä kantilta. Kun kuviossa ei olisi mukana kustantamoa, kustannustoimittajaa ei peruspakettiin kuuluisi. Jos sellaisen haluaisin, tulisi minun löytää sopiva freelancer, jolta ostaa hänen työpanoksensa.
Koska minulla ei ollut tiedossani ketään sopivaa itsenäistä ammattilaista, olin jo ajatuksissani taipumassa sille kannalle, että selviäisin kyllä urakasta ilman kustannustoimittajaakin.
Oikean ihmisen löytäminen ilman valmiita kontakteja tuntui neulan etsimiseltä heinäsuovasta. Ja siihen minulla ei yksinkertaisesti olisi aikaa eikä energiaa. Pahin skenaario oli se, että sitouttaisin itseni vääränlaiseen sparraajaan. Pahimmillaan sitoutuisin maksamaan pienestä budjetistani ihmiselle, jonka kanssa homma ei toimisi toivotulla tavalla.
Henkilökemiahommia
Kustannustoimittajan ja kirjoittajan suhde on mielestäni vähän kuin urheilijan ja valmentajan suhde. Vaikka yksilöt olisivat oman tonttinsa vahvoja osaajia, ei yhdistelmä välttämättä toimi. Onko se sitten sitä henkilökemiaa? Taitaa olla.
Johannan ilahduttavan suorapuheinen kommentti selkeytti ajatukseni kertalaakista. Minun olisi ehdottomasti uskallettava investoida kustannustoimittajaan. Merkityskirjat on ansainnut sen. Ja vielä kun ystävälläni oli vinkata freelance-kustannustoimittaja, jonka hän arveli olevan sopiva match minulle, en epäröinyt enää hetkeäkään.
Kirjoitin Satu Laatikaiselle saman tien sähköpostia ja sovimme tapaamisesta. Helmikuussa ajelin jännittyneenä Riihimäelle – vähän kuin olisin mennyt tapaamaan netti-ihastusta ensi kertaa livenä. Vietimme Sadun tunnelmallisella työhuoneella vanhan omakotitalon piharakennuksella kuin huomaamatta useamman tunnin. Esittelin Merkityskirjojen idean ja tekstinäytteen käsikirjoitusraakileen alusta. Yhteinen sävel löytyi nopeasti. Tuli vahva tunne, että tässä voisi hyvinkin olla oikea ihminen tukemaan minua kirjoittajana.
Ensitapaamisen intuitio osui oikeaan, kuten se varsin usein osuu. Nyt käsikirjoitus on siirtynyt kuvittaja-Annan pöydälle eikä se olisi nykyisenlainen ilman Sadun työpanosta. Lukuisten pienten yksityiskohtien lisäksi hän teki tarinan kaaresta äärimmäisen tärkeän huomion, joka itselläni oli jäädä näkemättä, vaikka nyt asia on minustakin päivänselvä. Eräs kohtaus oli alkuperäisessä versiossa aivan väärässä paikassa kokonaisuutta ajatellen. Miten en muka sitä itse heti nähnyt?
Nyt tarinassa on parempi jännite. Näin sen on tietysti mentävä.
Kun oma kompassi sekoilee
Olen itsekin saanut kerran olla valokuvaaja-graafikko-kumppanini tukena hänen teoksensa tekstin kanssa. Kirjoitin tuosta mielenkiintoisesta projektista yritykseni blogiin. Toin jo silloin esiin ihmetykseni siitä, miten näkymätön henkilö kustannustoimittaja suurelle yleisölle on, vaikka rooli on äärimmäisen tärkeä. Kustannustoimittajan nimeä näkee äärimmäisen harvoin mainittavan missään eivätkä ihmiset välttämättä edes tiedä, mitä kustannustoimittaja tekee.
Siksikin haluan ihan erikseen kertoa Merkityskirjojen tuleville lukijoille myös tästä roolista. Merkityskirjojen tiimissä Satu on erittäin tärkeä.
Kirjoitin aiemmin, että kustannustoimittajan ja kirjoittajan suhde on vähän kuin urheilijan ja valmentajan suhde. Korjaan: suhde muistuttaa erittäin paljon urheilijan ja valmentajan suhdetta. Valmentaja ei treenaa urheilijan puolesta eikä kustannustoimittaja kirjoita kirjoittajan puolesta. Kustannustoimittaja on kuin valmentaja, joka auttaa kirjoittajaa näkemään omat kehittämisen paikkansa ja tarjoaa siihen työkaluja. Hän ohjaa oikeaan suuntaan, kun kirjoittajan oma kompassi sekoilee.
Kustannustoimittajalla on myös tärkeä tehtävä mentaalivalmentajana: kuntohuippu löytyy vain sitkeällä työnteolla omaan tekemiseen vahvasti uskoen – myös silloin, kun hetkellisesti notkahtaa. Joskus on otettava pari askelta taaksepäin, jotta päästään yksi eteenpäin. Kokeillaan rohkeasti ja korjataan suuntaa. Opitaan erehdystenkin kautta.
Ja tiedättekö muuten, mikä on kenties kaikkein parasta, mitä kustannustoimittaja tai valmentaja voi suojatilleen lausua? Minun mielestäni ne ovat nämä pienet suuret sanat:
”Sinä pystyt siihen kyllä.”
P.s. Seuraavassa kirjoituksessa kerron siitä, millaisia erityispiirteitä yhteisöllisen lastenkirjan idea toikaan tekstityöhön… Palataan aiheeseen pian!
P.s. 2: Nuortenkirjallisuuden Laivakello-palkinnolla tänä keväänä palkitun Johannan kahdeksas Geoetsivät-kirja Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka on juuri ilmestynyt. Kannattaa tutustua, jos ei ole jo valmiiksi tuttu tämä mainio kirjasarja. Palkintoraati kertoo siitä muun muassa näin: ”Laivakello-palkinnon saajan Geoetsivät-sarja ohjaa lapsia lempeästi ymmärtämään aikuisuutta, ystävyyttä ja elämää yleensä.”
Merkitysblogi 